Reitti, jota ei koskaan ajettu
Minne matka?
Yksi yleisimmistä kysymyksistä ennen lähtöä oli: ”Minne te aiotte mennä?” Se on kysymys, jonka saa kuulla aika usein, kun kertoo lähtevänsä asuntoautolla Eurooppaan. Ja kyllähän minulla siihen vastaus oli. Ainakin teoriassa.
Jos joku olisi kysynyt minulta lähtöpäivänä, miltä meidän reitti näyttäisi, olisin varmaan vastannut jotain Baltiasta, Italiasta, Espanjasta ja lopulta Marokosta. Ainakin silloin se oli suunnitelma. Tai enemmänkin sellainen hahmotelma, jonka kuvittelin suunnitelmaksi.
Monille ihmisille reissun suunnittelu on se kaikkein paras osa matkustamista. Sitä fiilistellään viikkotolkulla, joskus kuukausia. Luetaan matkablogeja, katsotaan YouTube-videoita, merkkaillaan karttoihin kiinnostavia kohteita ja vertaillaan reittejä.
Jotkut pariskunnat suunnittelevat koko talven seuraavan kesän matkaa. Heillä on päivälleen tarkat aikataulut, tiedossa mistä lähdetään ja milloin, kuinka monta kilometriä ajetaan, missä pysähdytään yöksi ja mitä nähtävyyksiä katsotaan. Lauttaliput on varattu kuukausia etukäteen, leirintäalueet buukattu valmiiksi ja jokainen päivä löytyy kalenterista.
Ja sitten olen minä.
Minä en tiedä välttämättä vielä aamullakaan, missä ollaan illalla. Joskus en ole ihan varma siitäkään, missä ollaan juuri nyt.
Jo pelkkä ajatuskin tarkasta suunnittelusta saa minut haromaan hiuksia. En tykkää aikatauluista. En jaksa vertailla loputtomasti vaihtoehtoja. Jos alan miettiä reissua liian tarkasti etukäteen, katoaa koko matkakuume saman tien ja koko reissu alkaa ketuttamaan.
Olen maailman huonoin tekemään suunnitelmia ja vielä huonompi noudattamaan niitä. Välillä tekee mieli ajaa koko päivä, välillä koluta kirppiksiä tai käsityökauppoja ja joskus jäädä yöksi paikkaan, josta en ollut koskaan kuullutkaan. Sitä on vähän hankala mahduttaa valmiiseen aikatauluun.
Minulle matkustamisen paras puoli on aina ollut vapaus. Se tunne, kun hypätään Martan rattiin ja lähdetään katsomaan, mitä seuraavan mutkan takaa löytyy.
Totta kai vähän taustatyötä voi tehdä. Tai ainakin niin olen kuullut. Rehellisesti sanottuna en ollut suunnitellut juuri mitään. Ennen lähtöä kaikki energia meni siihen, että Martta saatiin ylipäätään lähtökuntoon. Ainoa varsinainen etappi ennen lähtöä oli Aade Lõng Virossa. Halusin hakea sieltä hahtuvaa tulevia villapaitaprojekteja varten.
Muuten suunnitelma oli lähinnä se, että lähdetään liikkeelle ja katsotaan mitä tapahtuu. Latasin Park4Nightin puhelimeen ja siinä se suunnittelu sitten oikeastaan olikin. Vironkin paikkoja aloin katsella vasta siinä vaiheessa, kun oltiin jo matkalla sinne. Ja kyllä niitä paikkoja tulee jälkeenpäin mietittyä. Että voi p*rkele, tuostakin ajettiin ohi.
Alun perin kuvittelin hidastelevani Baltiassa. Kierteleväni pikkukaupunkeja, koluavani kirppiksiä, juovani aivan liian monta kuppia kahavia ihanissa kahviloissa ja viettäväni aikaa sellaisissa paikoissa, joihin ei yleensä päädy kiireessä. Ajattelin eteneväni rauhassa etelää kohti.
Suunnitelmissa oli valua alemmaksi ja jatkaa Italian kautta Espanjaan ja lopulta Marokkoon. Kartalla viiva näytti kulkevan Baltian halki, Puolan kautta Italiaan, siitä Espanjaan ja lopulta Marokkoon. Ajattelin pysähdellä paljon, kiertää pikkukyliä ja antaa matkan edetä rauhassa. Kartalla se näytti oikein hyvältä.
Ainakin silloin se kuulosti hyvältä.
Ongelmana oli vain se, ettei todellisuus ollut lukenut minun suunnitelmaani.
Lähtö venyi myöhemmäksi kuin olin ajatellut terveyshuolien vuoksi. Ja kun viimein päästiin matkaan, Suomessa oli ollut koko kesä niin kylmää, sateista ja harmaata, että olin saanut sadetakeista tarpeekseni loppuelämäksi. Aurinkoa ja lämpöä nähtiin ehkä viikko tai kaksi.
Lopun aikaa tuntui siltä, että joko satoi tai kohta alkaa satamaan. Olin lähtenyt etsimään aurinkoa, en lisää sadetta. Niinpä kiinnostus jäädä Baltiaan hidastelemaan samanlaisessa säässä katosi aika nopeasti.
Kun vaihtoehtoina oli jatkaa harmaan taivaan alla tai suunnata kohti lämpimämpää, päätös oli lopulta aika helppo.
Alkuperäinen suunnitelma oli pysähdellä enemmän, katsella paikkoja rauhassa ja edetä hitaasti. Todellisuudessa kaasujalka painui vähän suunniteltua syvemmälle ja maisemat vaihtuivat nopeammin kuin olin kuvitellut.
Mitä etelämmäksi päästiin, sitä vähemmän alkuperäisellä reittisuunnitelmalla oli merkitystä. Jotkut paikat jäivät kokonaan väliin. Toisiin päädyttiin täysin sattumalta. Ja osa matkan parhaista muistoista syntyi paikoissa, joista en ollut kuullutkaan silloin, kun istuin Suomessa tutkimassa karttaa.
Marokko oli oikeastaan ainoa asia, joka pysyi suunnitelmissa alusta loppuun. Asuin siellä lähes kaksi vuotta, osa koiristakin on sieltä kotoisin ja tiesin jo lähtiessäni, että sinne haluan vielä palata.
Kaikki muu sai muuttua matkan aikana niin monta kertaa kuin halusi.
Ja muuttuikin.
Jälkikäteen ajateltuna olen aika tyytyväinen siihen, ettei kaikkea ollut lyöty lukkoon. Parhaat muistot eivät nimittäin syntyneet niistä paikoista, jotka olin merkinnyt kartalle valmiiksi.
Ne syntyivät niistä paikoista, joihin en ollut koskaan suunnitellut meneväni. Ja ehkä siinä onkin koko reissaamisen hienous.
Tie vie joskus parempiin paikkoihin kuin oma suunnitelma.
