Hahtuvahuumaa, vesiputouksia ja ensimmäinen suunnitelmanmuutos
Koko reissulle oli oikeastaan tasan yksi suunnitelma, mitä olin odottanut kuin kuuta nousevaa, ja se oli käydä Aade Lõngilla. Virolainen hahtuva oli oikeastaan koko Viron-osuuden ainoa asia, jonka halusin varmasti hakea mukaan.Kaikki muu sai mennä ihan fiiliksen mukaan. Ei ollut mitään tarkkaa reittiä, ei varattuja yöpymisiä eikä juuri muutakaan suunnitelmaa. Ainoa mikä alkoi vähän mietityttää, oli se, että mitä jos satunkin paikalle viikonloppuna ja putiikki on kiinni. Siinä olisin sitten saanut ihailla lankakauppaa ulkoapäin. Laitoin siis etukäteen viestiä ja kyselin, että olettehan varmasti auki silloin, kun olen tulossa. Sieltä vastattiin tosi ystävällisesti, että tervetuloa vaan.
Olin tilannut heiltä virolaista hahtuvaa jo aiemmin Suomeen ja kutonut muutamat villapaidat heidän hahtuvistaan, mutta en ollut koskaan käynyt paikan päällä. Niiden värit on aivan infernaalisen upeita. Ihania liukuvärjättyjä hahtuvia, yksivärisiä sävyjä ja sellaisia väriyhdistelmiä, että tekisi mieli kutoa villapaita jokaisesta. Siinä kohtaa olin jo valmiiksi vähän innoissani, mutta en kyllä arvannut, mitä ovella odotti.
Virolainen hahtuva vei Aade Lõngiin
Kun astuin sisään, minua oltiin heti vastassa.
– Oletko sinä Urkki?
Hetken piti ihan vilkaista taakse, että puhutaanko tässä varmasti minulle. Oli kyllä aika hämmentävä mutta samalla tosi lämmin vastaanotto. Ei tullut olo, että olisi vain yksi asiakas muiden joukossa, vaan ihan kuin olisin tullut kylään. Sitten mentiin siihen huoneeseen, missä kaikki hahtuvat olivat ja voi hyvänen aika.
Siellä tuoksui ihan lampaalta, mikä on muuten yksi mun lempituoksuista. En tiedä kertooko se minusta jotain, mutta voisin viettää koko päivän paikassa, missä tuoksuu lampaalta ja ympärillä on toinen toistaan upeampia hahtuvia. Liukuvärjättyjä, yksivärisiä, kirkkaita, murrettuja… niitä oli joka puolella. Jokainen tuntui huutelevan, että ”ota minut”. Mulla meni varmaan ikuisuus päättää, mitä värejä ottaisin mukaan. Olin jo saanut kasan syliin, vein ne tiskille, löysin seuraavan hyllyn takaa vielä ihanampia, ja vein taas tiskille… ja sama rumba alkoi uudestaan. Siinä vaiheessa taisi olla henkilökunnallekin selvää, ettei mua ihan viidessä minuutissa saada ulos kaupasta.
Martta oli jo valmiiksi niin piukeena tavaraa, ettei sinne olisi pitänyt mahtua enää edes hammastikkua. Siellä oli jo valmiiksi tavaraa enemmän kuin tarpeeksi, lankaakin monta kiloa, mutta silti seisoin jätesäkillinen hahtuvaa sylissä täysin rauhallisena ja mietin, että kyllä nämä nyt johonkin mahtuu. Ja mahtuivathan ne. En kyllä vieläkään tiedä ihan miten. Näköjään asuntoautossa pätee ihan eri fysiikan lait kuin muualla. Vaikka näyttää siltä, ettei sinne mahdu enää edes kärpänen, niin kummasti sinne ilmestyy vielä tilaa yhdelle jätesäkilliselle hahtuvaa.
Kassalla tuli vielä pieni yllätys, kun kortilla ei voinutkaan maksaa. En ollut tajunnut etukäteen, ettei täällä välttämättä käy kortti ollenkaan. Siinä ehti kyllä tulla pieni tuskan hiki ja käydä mielessä, että tulinko minä tänne asti ihan vain ihailemaan villoja. Onneksi homma ratkesi verkkopankilla, eikä tarvinnut jättää jätesäkillistä hahtuvaa odottamaan mua kevääseen asti. Se olisi ollut aika pitkä odotus ja olisi pikkasen voinut harmittaa…
Kun Martta oli saatu pakattua entistäkin täyteen, jatkettiin matkaa kohti Jägala Jugan vesiputousta, jonka olin löytänyt Park4Nightista. Park4Night oli muuten joutunut tositoimiin jo edellisenä yönä, kun ensimmäisen puskaparkin löytäminen Virossa osoittautui vähän hankalammaksi kuin olin kuvitellut.
Muita yöpyjiä ei ollut lainkaan. Muutama auto kävi illan aikana pyörähtämässä katsomassa putousta, mutta muuten siellä sai olla ihan omassa rauhassa. Ja myönnetään nyt vielä sen verran, että kävin kyllä vähän väliä kurkkaamassa ja käpälöimässä niitä hahtuvaostoksia. Piti heti samana iltana laittaa uusi villapaidan tekele tulille.
Lähdettiin tietenkin koirien kanssa tutkimaan aluetta saman tien. Kierrettiin putouksia, ihailtiin maisemia ja kuunneltiin veden kohinaa. Kahvila oli jo sulkenut ovensa syksyn ajaksi, joten turistilaumoista ei ollut tietoakaan. Mää tykkään tällaisista paikoista paljon enemmän silloin, kun siellä on hiljaista. Saa kulkea omaan tahtiin, pysähtyä silloin kun huvittaa ja antaa koirien nuuskia jokainen puska rauhassa. Ei ollut kiire mihinkään, eikä oikeastaan mitään syytäkään pitää kiirettä.
Vaikka reissu oli vasta alussa, alkoi Martta jo vähän muistutella iästään. Puhelimen nettikin toimi silloin kun sitä huvitti, jääkaappi alkoi oikutella ja Trumatic päätti, ettei sekään halua jäädä sivurooliin. Sain olla vähän väliä räpläämässä molempia, että ne lähtivät taas toimimaan. Siinä vaiheessa ajattelin lähinnä, että no, eiköhän nämä tästä. Jälkiviisaana voin kertoa, että olisi ehkä kannattanut suhtautua siihen vähän suuremmalla vakavuudella. Mutta eihän sitä silloin vielä tiennyt, mitä kaikkea Martalla oli meille varattuna.
Alun perin olin ajatellut kierrellä Baltiaa kaikessa rauhassa ja viettää siellä enemmänkin aikaa, mutta sää päätti tehdä omat suunnitelmansa. Vettä satoi päivä toisensa jälkeen, eikä harmaa taivas oikein houkutellut jäämään samoille kulmille. Asuntoautossa viiden märän koiran kanssa 24/7 ei oikein kiinnostanut, vaikka rakastankin noita karvakasoja yli kaiken. Märkä koira on muuten ihan oma tuoksumaailmansa… ja sanotaan nyt näin, että lampaan tuoksu voittaa sen mennen tullen.
Ajattelin lopulta, että Baltia ei ole mihinkään katoamassa. Sinne ehtii kyllä joskus uudestaankin, mieluiten silloin, kun kengistä ei tarvitse puristaa vettä joka ilta. Olin jo saanut Suomessa tarpeekseni huonosta säästä, eikä samanlainen kei enää houkutellut.
Niinpä seuraavana aamuna suunnattiin kohti Latviaa koirien kanssa.
Ja jos tässä vaiheessa kuvittelin, että loppureissu menisi suunnilleen suunnitelmien mukaan, niin olin kyllä aika pahasti väärässä.
