Lähtö kohti Viroa – nyt mennään eikä meinata

Siitä päivästä oli puhuttu kuukausia. Olin rempannut Marttaa hiki hatussa, pakannut tavaroita ees taas ja vakuutellut itselleni, että kyllä tämä tästä vielä lähtee. Ja sitten se päivä oli yhtäkkiä siinä kun lähdimme asuntoautolla Eurooppaan.

Tai no… ei se ihan niin suoraviivaisesti mennyt.

Lähtöpäivän aamuna asuntoauto näytti enemmän varastolta kuin kodilta. Tavaraa oli vielä siellä sun täällä, laatikoita etsittiin, viimeisiä tavaroita sullottiin kaappeihin ja joka välissä joku viidestä koirasta oli juuri siinä kohdassa, mihin olin seuraavaksi menossa. Tunnelma oli kaikkea muuta kuin rauhallinen.

Juuri ennen lähtöä kävin vielä tarkistamassa Martan rengaspaineet. Siinä vaiheessa alkoi jo tuntua siltä, että nyt on tehty kaikki, mitä enää voi tehdä. Tai ainakin toivottavasti.

Silti päässä pyöri koko ajan sama ajatus.

Mitä ihmettä minä unohdin?

Olin aivan varma, että jotain tärkeää jäisi kotiin. Se tunne ei muuten kadonnut vielä pitkään aikaan lähdön jälkeenkään.

Kun viimein istuin ratin taakse ja käänsin Martan nokan pois äiskän pihasta kohti Helsinkiä, iski ensimmäistä kertaa kunnolla tajuntaan, että nyt tämä oikeasti tapahtuu. Ei ollut enää remonttia. Ei enää loputonta pakkaamista. Ei enää ”lähdetään sitten kun…”Nyt mentiin. Ja tällä kertaa ei enää meinattu.

Martalla ei muutenkaan ole tapana pitää kiirettä. Sillä matkanteko on enemmän sellaista rauhallista köröttelyä kuin ripeää etenemistä. Eikä meillä oikeastaan ollut mihinkään kiire. Tärkeintä oli päästä turvallisesti perille.

Koiratkin tuntuivat aistivan, että nyt tapahtuu jotain tavallisesta poikkeavaa. Ne olivat tavallista levottomampia ja ihmettelivät, miksi koti yhtäkkiä lähtikin liikkeelle.

Ensimmäinen pysähdys tehtiin Jalasjärven huoltoasemalle. Kävin tankkaamassa, koirat pääsivät jaloittelemaan ja itsekin sai hetkeksi oikaista selkää ennen kuin matka jatkui kohti Helsinkiä ja hörpättyä kaffekupposen.

Illalla parkkeerasimme Helsinkiin yhden tapahtumapaikan parkkipaikalle odottamaan siskontyttöä, joka oli vielä tapahtumassa. Siitä tulikin meidän ensimmäinen yö matkalla, tosin yöunet jäi vähiin kun ohikulkevat kommentoi koiria ja säpsähdin siihen. Ei mitään idyllistä puskaparkkia meren rannalla, vaan tavallinen parkkipaikka. Mutta sillä hetkellä se tuntui aivan riittävältä.

Seuraavana aamuna, kukonlaulun aikaan, siskontyttö ilmestyi paikalle ja jatkoimme yhdessä matkaa kohti Itä-Helsinkiä, kaksoisolennon luo.

Ja siellä odotti ehkä koko lähdön vaikein hetki. Mimi. Siinä missä viisi koiraa lähtivät mukaan seikkailemaan, Mimi-kissa jäi viettämään talvea siskoni luo. Ei sillä huonosti mennyt. Päinvastoin. Kuningattaren elämä lähiössä odotti valmiina, mutta kyllä sitä silti vähän haikeana katseli, kun yksi porukasta jäi kyydistä.

Päivä kului vielä rennosti siskon luona. Hengähdin hetken ennen laivaa, kävin tekemässä viimeiset ostokset ja yritin uskotella itselleni, että kaikki tärkeä oli mukana. Spoilerivaroitus. Ei ollut.

Oltiin jo matkalla kohti satamaa, kun yhtäkkiä iski sellainen tunne, että nyt puuttuu jotain. Sellainen oikein vatsanpohjasta nouseva ”voi helvetti…” -fiilis. Koirien passit. Ne komeilivat edelleen kaksoisolennon sohvan nurkalla.

Ei muuta kuin U-käännös, kaasu pohjaan ja passit hakemaan. Siinä kohtaa alkoi jo vähän hiki nousta pintaan ja mietitytti, että jääkö koko laiva välistä ennen kuin matka ehtii edes kunnolla alkaa.

Lopulta päästiin kuitenkin satamaan, ja stressistä huolimatta olinkin itse asiassa vähän etuajassa. Ensikertalaisena olin satamassa vähän pihalla siitä, miten koko homma toimii. Mistä ajetaan? Minne mennään? Milloin pitää olla missäkin?

Onneksi siinä odotellessa tutustuin Hanneleen, joka oli matkalla Espanjaan kahden koiransa kanssa. Meitä autokuntia oli matkassa ehkä alle kymmenen. Lokakuun loppu ei selvästikään ollut mikään sesonkiaika, ja hyvä niin. Ensimmäinen ulkomaanreissu yksin asuntoautolla jännitti ihan tarpeeksi ilman ylimääräistä ruuhkaa

Sää ei varsinaisesti nostattanut tunnelmaa. Vettä tuli taivaan täydeltä, mutta siinä sitä vain hiljalleen köröteltiin kohti laivaa. Koirat jäivät Marttaan laivamatkan ajaksi, mikä jännitti etukäteen ehkä enemmän minua kuin niitä.

Laivalla aika kului Hannelen kanssa jutellessa. Samalla selailin Park4Nightia ja yritin etsiä meille ensimmäistä yöpymispaikkaa Virosta. Laiva saapui Tallinnaan vasta vähän ennen puoltayötä, joten ei juuri houkutellut lähteä pimeässä ja sateessa ajamaan pitkin tuntemattomia teitä. Tarkoitus oli löytää mahdollisimman läheltä satamaa joku rauhallinen paikka ensimmäiseksi yöksi.

Siinä vaiheessa en vielä tiennyt, että ensimmäisen puskaparkin löytäminen tulisi olemaan paljon vaikeampaa kuin olin kuvitellut.