Asuntoautoon muuttaminen – kun 200 neliötä kutistui alle kuuteen metriin
Ennen lähtöä – mitä asuntoautoreissu oikeasti vaati
”Mää taijan muuttaa asuntoautohon.”
En muista sanoneeni sitä ääneen kenellekään sinä iltana. Saatoin kyllä ajatella sitä monta kertaa, koska ajatus tuntui samaan aikaan täysin järjettömältä ja yllättävän loogiselta.
Jos joku olisi sanonut minulle pari vuotta aiemmin, että pakkaisin yli 200 neliön elämän alle kuuteen metriin vanhaa Fiat Hymeriä ja lähtisin viiden rescuekoiran kanssa maailmalle, olisin luultavasti naurahtanut.
Ei siksi, että asuntoautossa asuminen olisi tuntunut mahdottomalta. Vaan siksi, ettei se ollut koskaan ollut suunnitelmissa.
Muutin muualta Suomesta takaisin kotikonnuille Keski-Pohojanmaalle ja ajattelin, että nyt elämä vihdoin rauhoittuisi. Löysin talon pienestä maaseudun kirkonkylästä ja kuvittelin sen olevan paikka, jossa voisin keskittyä koiriin, opintoihin ja rakentamaan rauhallista arkea.
Todellisuus oli kuitenkin kaikkea muuta.
Häiriköinti alkoi heti muuton jälkeen.
Pihaan tultiin pyörimään vähän väliä. Taloa kohti ammuttiin raketteja ja heiteltiin roskia. Pilluralli kiersi talon ympäri päivästä toiseen, ja koiralenkeillä sain kuunnella tööttäilyä ja huutelua. Aluksi ajattelin, että kyse oli vain hetkellisestä ilmiöstä ja kyllä se siitä rauhoittuisi.
Ei rauhoittunut.
Taloa heiteltiin välillä puukalikoilla, pihan vieressä käytiin polttamassa kumia ja kaasuttelemassa, eikä ongelma koskenut pelkästään minua. Naapureitakin häirittiin, ja eräs heistä löysi autonsa renkaasta naulan sen jälkeen, kun oli valittanut asiasta. Sain myöhemmin viestejä myös ihmisiltä, jotka olivat muuttaneet alueelta pois samasta syystä.
Siinä vaiheessa alkoi olla aika selvää, ettei kyse ollut enää yksittäisistä tapauksista tai huonosta tuurista.
Vajaan vuoden ajan yritin sinnitellä ja etsiä uutta taloa. Kävin katsomassa vaihtoehtoja ja selasin ilmoituksia enemmän kuin olisi ollut terveellistä. Mutta mikään ei tuntunut kodilta.
Olin istunut selaamassa taloilmoituksia jo ties kuinka monetta iltaa, kun katse osui pihassa seisovaan Marttaan. Se oli ollut minulla jo yli kymmenen vuotta.
Olin tehnyt sillä reissuja, haaveillut uusista matkoista ja viettänyt siinä monta mukavaa viikonloppua. Mutta koskaan en ollut ajatellut, että siitä voisi tulla kotini.
Sinä iltana ajatus vain tuli.
Entä jos en etsikään enää taloa? Entä jos muutan asuntoautoon?
Se kuulosti aluksi ihan pähkähullulta idealta. Sitten mitä enemmän asiaa mietin, sitä järkevämmältä se alkoi tuntua. Ja seuraavana päivänä aloin myydä tavaroitani.
Asuntoautoon muuttaminen alkoi tavaroista luopumisella
Kun päätös oli tehty, ei ollut enää oikein aikaa miettiä, oliko se hyvä vai huono idea. Edessä oli käytännön osuus. Yli 200 neliön elämä piti mahduttaa alle kuuteen metriin.
Siinä vaiheessa tajusin, että olin vuosien aikana onnistunut keräämään tavaraa ihan kiitettävästi. Tai oikeastaan todella paljon. Viidentoista vuoden yrittäjyys käsityöalalla näkyi jokaisessa kaapissa. Kankaita, lankoja, ompelutarvikkeita, värjäysmateriaaleja ja kaikenlaisia työvälineitä löytyi enemmän kuin olin itsekään muistanut.
Olin ihan varma, että olin jo myynyt puolet tavaroistani. Sitten avasin seuraavan kaapin. Ilmeisesti olin omistanut enemmän kaappeja kuin muistin.
Toisin kuin moni ehkä ajattelisi, tavaroista luopuminen ei kuitenkaan ollut minulle vaikeaa. Olin käynyt saman prosessin jo kerran aiemmin muuttaessani Marokkoon. Silloin opin, ettei ihminen oikeasti tarvitse läheskään kaikkea sitä, mitä nurkkiin vuosien aikana kertyy.
Toki joukossa oli tavaroita, joista en halunnut luopua. Osa päätyi varastoon odottamaan sitä kuuluisaa ”jos joskus vielä löytyy se mökkeröinen”. Ehkä löytyy. Ehkä ei. Sen näkee sitten aikanaan.
Toukokuu kului laatikoiden, kirpparien ja myynti-ilmoitusten parissa. Välillä tuntui, että tavaroiden pakkaaminen oli vähän kuin Tetriksen pelaamista. Erona oli vain se, ettei tässä pelissä palikat kadonneet mihinkään. Ne vain siirtyivät seuraavaan laatikkoon.
Martasta tuli koti
Touko–kesäkuun vaihteessa kannoin viimeiset tavarat Marttaan ja ajoin äitini pihalle naapurikylään. Vaikka varsinainen roadtrip oli tarkoitus aloittaa vasta syksyllä, asuntoautoelämä alkoi siitä hetkestä.
Ensimmäiset päivät olivat… no, sanotaanko vaikka mielenkiintoisia. Martta muistutti enemmän varastoa kuin kotia. Kaappeja järjesteltiin jatkuvasti uudelleen, laatikoita siirrettiin paikasta toiseen ja lähes joka päivä löytyi tavara, jolle piti keksiä uusi paikka.
200 neliössä ei tarvitse juuri miettiä, mihin tavarat laittaa. Alle kuudessa metrissä alkaa miettiä myös sitä, mihin laittaa itsensä.
Yllättävän nopeasti pienestä tilasta alkoi kuitenkin muodostua koti. Jokaiselle tavaralle löytyi oma paikkansa, ja samalla opin myös sen, ettei kaikkea tarvitse pitää helposti saatavilla. Osa tavaroista oli sellaisia, joita käyttäisin ehkä kerran pari vuodessa. Niiden ei tarvinnut olla ensimmäisenä käden ulottuvilla.
Ensimmäinen yö Martassa jäi mieleen.
Auto seisoi edelleen paikallaan äitini pihassa, mutta tunnelma oli aivan erilainen kuin talossa. Oli hiljaista. Ei pillurallia, ei huutelua eikä sitä jatkuvaa tunnetta, että joku pyörii pihassa.
Nukuin pitkästä aikaa todella hyvin.
Viisi koiraa asuntoautossa – mitä valmistelut vaativat
Jos minä tiesin, mitä olimme tekemässä, koirat eivät varmasti tienneet. Niiden näkökulmasta ihmisestä oli tullut täysin arvaamaton. Yhtenä päivänä olohuone oli täynnä laatikoita. Seuraavana päivänä puolet tavaroista oli kadonnut. Sitten niitä kannettiin autoon.
Ei siis ollut mikään ihme, että viisikko katseli touhua vähän huolestuneen näköisenä. Välillä tuntui, että niiden ilmeissä luki aika selvästi: ”Voisitko nyt ihan rauhassa selittää, mitä ihmettä täällä tapahtuu?”
Ja jos olisin ollut koira, olisin luultavasti kysynyt ihan samaa. Mietin etukäteen monta kertaa, miten ihmeessä viisi koiraa mahtuisi asumaan näin pienessä tilassa. Lopulta ne näyttivät sopeutuvan paljon nopeammin kuin minä.
Ne ottivat parhaat nukkumapaikat ensimmäisenä päivänä. Niitä ei näyttänyt kiinnostavan montako neliötä ympärillä oli, kunhan ruoka tuli ajallaan ja oma ihminen pysyi mukana.
Mutta pelkkä muuttaminen ei riittänyt. Viiden koiran kanssa ei lähdetä Eurooppaan ja Marokkoon noin vain. Edessä oli rokotuksia, lääkityksiä, varusteiden hankintaa ja paperitöitä enemmän kuin olin osannut kuvitella. Jokaiselle piti olla omat valjaat, hihnat, ruokakupit, ensiaputarvikkeet, lääkkeet ja vaikka mitä muuta.
Pakkausvaiheessa tajusin, että en ollut muuttamassa asuntoautoon yksin. Olin muuttamassa sinne kokonaisen lauman kanssa. Ja niiden hyvinvointi tuli ennen kaikkea muuta.
Pikkuhiljaa Martta alkoi tuntua kodilta. Mutta siinä vaiheessa en vielä tiennyt, että varsinainen muuttaminen olisi vasta helpoin osuus. Edessä oli vielä kokonainen kesä remontteja, varaosia ja yllätyksiä.
Luulin muuttaneeni asuntoautoon. Todellisuudessa olin muuttanut työmaalle, jossa sattui olemaan sänky
