Luulin muuttaneeni asuntoautoon – todellisuudessa muutin työmaalle
Vanhan asuntoauton remontti
Kun olin saanut tavarat paikoilleen Marttaan, ajattelin pahimman olevan jo takana. Olin väärässä.
Jos joku kuvittelee, että asuntoautoon muuttaminen tarkoittaa sitä, että pakkaat hammasharjan, hyppäät ratin taakse ja ajat auringonlaskuun, voin kertoa, ettei se mennyt ihan niin.
Meidän kesä kului pitkälti Martan kimpussa.
Vanhan Fiat Hymerin omistaminen on muutenkin vähän erikoinen harrastus. Juuri kun yhden asian saa kuntoon, seuraava ilmoittaa olevansa rikki. Välillä olin ihan varma, että Martta testasi, olinko varmasti tosissani lähdössä. Ja täytyy myöntää, että välillä testasi myös omaa kärsivällisyyttäni.
Jossain vaiheessa sanoin varmaan kerran viikossa, että universumi yrittää ihan selvästi viestittää minulle jotain. Mietin ihan oikeasti, yrittikö se sanoa, että olisi parempi pysyä kotona eikä lähteä koko reissulle. Minä pölijä en vaan ymmärtänyt sitä viestiä. Tai ehkä onneksi en ymmärtänyt.
Kaikki alkoi oikeastaan melko viattomasti. Ajatus oli, että tehdään vielä muutama huolto ennen lähtöä. Vaihdetaan pari lamppua, laturi, öljyt ja sillä hyvä. Niin minä ainakin luulin.
Vein Martan korjaamolle selvittämään, miksei auton akku latautunut. Siinä samalla mainitsin ihan ohimennen, että asunto-osan lattia pitäisi joskus korjata vanhan vesivahingon jäljiltä. Paino sanalla joskus. Ajatus oli ensin selvittää, mistä vesi oli sinne päässyt, korjata vuodon syy ja tehdä lattia vasta sitten, kun sen aika olisi.
Kun hain Martan takaisin, minulle kerrottiin, että lattian alle oli vedetty Sikaflexit. Öö… mitä? Olin hetken ihan hiljaa ja yritin sulatella kuulemaani. Ei se nyt ihan ollut se suunnitelma, joka minulla oli ollut mielessä.
Mutta eihän se siihen jäänyt. Laturi oli edelleen sama vanha, eli sitä ei saatu vaihdettua lainkaan. Ja öljynvaihdon jälkeen Martta alkoi tiputtaa öljyä. Siinä kohtaa kävi kyllä mielessä, että no niin… tästäkö tämä nyt sitten alkaa.
Onneksi mitään isompaa ei ollut hajonnut. Öljyä oli vain laitettu reippaalla kädellä vähän liikaa, ja kaiken lisäksi vanha tiiviste oli jäänyt uuden alle. Ei siis ihme, että öljyä löytyi vähän joka paikasta.
Kun Martta oli ehtinyt pyörähtää ensimmäisellä korjaamoreissulla ja vielä katsastuksessakin, huomasin seuraavan yllätyksen. Asunto-osan sivuovesta puuttui salpa. Siis koko hemmetin salpa.
Ei se ollut vain mennyt rikki, vaan koko salpa oli hävinnyt. Siinä kohtaa tuli kyllä mieleen, että joku oli repinyt sitä ovea oikein kunnolla väkisin auki, koska eihän tuollainen osa muuten mene paskaksi ja häviä yhtä aikaa.
Silloin tajusin, että se alkuperäinen suunnitelma ”pari pikkuhuoltoa ja menoksi” oli virallisesti kuopattu. Ja kesää oli vielä reippaasti jäljellä.
Samalla huomasin, että oma ajattelutapakin oli muuttunut. Enää ensimmäinen ajatus ei ollut, että ”pitää viedä korjaamolle”, vaan ”katsotaanpa ensin itse”. YouTube laulamaan, kahvikuppi viereen ja työkalut käteen. Jostain oli pakko aloittaa.
Yllättävän moni asia alkoi aueta, kun jaksoi vähän tutkia. Välillä purin jotain ihan vain nähdäkseni, miten se toimii. Joskus onnistuin ensimmäisellä yrittämällä, joskus taas onnistuin tekemään hommasta vähän vaikeamman kuin se alun perin oli. Mutta ainakin opin.
Vaihdoin starttiakun ja hupiakun ja aloin vähitellen opetella, miten Martta oli rakennettu. Mitä enemmän se keksi uusia vikoja, sitä enemmän minä opin korjaamaan niitä.
En olisi keväällä uskonut, että muutamaa kuukautta myöhemmin konttaan pitkin asuntoautoa ruuvimeisseli kädessä kiroillen ja yritän selvittää, mikä tällä kertaa taas hajosi.
Välillä löytyi vika.
Välillä löytyi kolme uutta.
Yksi suurimmista voitoista oli asunto-osan sähköt. Ne eivät olleet toimineet moneen vuoteen, joten edessä oli melkoinen johtoviidakko. Johtoja tuli seurattua, sulakkeita tutkittua ja välillä ihmeteltyä, kuka nämä sähköt oli oikein suunnitellut.
Lopulta vika löytyi jääkaapin takaa. Yksi löystynyt liitin oli pitänyt asunto-osan sähköt mykkänä ties kuinka monta vuotta.
Välillä sitä käyttää päiviä vian etsimiseen, ja lopulta syyllinen on yhden löystyneen liittimen kokoinen.
Ensimmäinen vähän pidempi paini käytiin jääkaapin kanssa.
Sähköllä se pelasi ihan nätisti sen jälkeen, kun sain asunto-osan sähköt herätettyä henkiin ensimmäistä kertaa moneen vuoteen. Kaasulla sillä oli kuitenkin aivan omat suunnitelmansa. Ritilöitä tuli irroteltua, poltinta putsattua ja jääkaapin sisuskaluja tuijotettua enemmän kuin olin koskaan kuvitellut tekeväni.
Lopulta oli kuitenkin myönnettävä, että oma osaaminen loppui siihen. Jääkaappi päätyi huoltoon, ja siellä se saatiin onneksi taas toimimaan niin kuin pitikin.
Seuraavaksi oli Trumaticin vuoro.
Talven jälkeen se ei enää suostunut toimimaan. Taas kaivettiin käyttöohjeet ja YouTube esiin, putsailtiin, räplättiin ja ihmeteltiin, mikä sitä nyt oikein vaivaa.
Aikani sitä tutkittuani se lopulta päätti alkaa taas toimia. Se tunne, kun joku alkaa yhtäkkiä toimia oman räpellyksen jälkeen, on muuten yllättävän palkitseva.
Mutta eihän se siihen jäänyt.
Vesipuolikaan ei päästänyt minua helpolla.
Ensimmäisenä vesipumppu sanoi sopimuksensa irti. Ei muuta kuin uusi pumppu paikalleen ja tadaa – meillä oli taas juokseva vesi. Ehdin jo ajatella, että tämähän meni yllättävän helposti.
No ei mennyt.
Yhtenä iltana tiskauksen jälkeen huomasin, että keittiön ikkunan alta tippui vettä. Ei muuta kuin etsintäpartio liikkeelle. Taskulamppu käteen, kaappien ovet auki ja tutkimaan, mistä ihmeestä se tällä kertaa tulee.
Lopulta vuotaja löytyi, kun olin ruuvannut vaatekaapin lattian irti. Jakotukki falskasi, joten se vaihtui uuteen. Samalla huomasin, että peräkaapin alla kulkeva vesiputki oli irronnut paikaltaan. Sekin tuli korjattua siinä samalla.
Siinä kohtaa alkoi jo tuntua siltä, että Martta halusi näyttää minulle koko vesijärjestelmänsä yksi vuoto kerrallaan.
Juuri kun alkoi tuntua, että pahimmat remontit olivat takana, muistutti Martta vielä yhdestä vanhasta oikustaan. Siihen oli joskus asennettu varkaudenestolaite, jolla oli hyvin omaperäinen käsitys siitä, milloin sen kuuluisi olla päällä ja milloin pois.
Välillä se toimi ihan omia aikojaan, eikä sitä meinannut saada pois päältä millään. Ja kun se jäi päälle, se söi akun tyhjäksi.
Ei oikein houkutellut ajatus siitä, että Martta päättäisi juuri laivassa tai satamassa, ettei tänään muuten lähdetäkään mihinkään.
Onneksi korjaaja löysi lopulta varkaudenestolaitteen sulakkeet. Ne napattiin pois, ja samalla katosi yksi murheenaihe ennen lähtöä.
Jossain vaiheessa oli vain pakko hyväksyä yksi asia. Martta ei tulisi koskaan olemaan täysin valmis. Aina löytyi vielä jotain korjattavaa. Ja jos ei löytynyt, niin kyllä se pian itse keksi jotain.
Olisin voinut jäädä odottamaan sitä päivää, että kaikki olisi täydellistä. Sitä päivää ei luultavasti olisi tullut koskaan. Niinpä tuli hetki, jolloin työkalut kerättiin kasaan, viimeiset tavarat nostettiin kyytiin ja oli vain päätettävä, että nyt mennään.
En tiennyt vielä siinä vaiheessa, mitä kaikkea seuraavien kuukausien aikana tapahtuisi.
Tiesin vain yhden asian.
Martta oli valmis lähtemään.
Ja niin olin minäkin.
